26.11.2006

Takana nyt seitsemän yhteistä "virallista vuotta", jotka tulivat täyteen 26.11. Tämän kunniaksi tilasin Roosalta uuden bannerin, joka kuvastaa hyvin nykytilannettamme ja sitä, mitä haluamme ja toivomme jo ensi kesänä taas saavutettavan. Tässä yllä ja ensimmäisenä alla, on kaksi videopätkää, jotka ovat kuvattu kesällä 2007, vasta vuosi sen jälkeen kun ostimme Alin.

Alin ja minun tarinani ei ollut mitenkään "rakkautta ensi silmäyksellä tyyppinen" vaan siihen liittyi paljon myös surua ja itkua.
Ensimmäisen kerran ratsastin tätä hevosta sen ollessa vain 4 vuotias, kun se oli juuri lopettanut lyhyen "kanan lento" tyyppisen ravi uransa ja tilan tytöt olivat kouluttaneet siitä ratsun alun. Se osasi silloin käynnin, ravin ja vauhdikkaan laukan. Näiden perus taitojen lisäksi hevosta oli siunattu suurella luonteella. Jos Alia ei huvittanut jokin asia, teki hän sen myös hyvin selväksi selässä olevalle ratsastajalle mm pienten pukkien ja vastaan venkoamisen muodossa.


Haastavinta tämän eläimen kanssa oli ehdottomasti oppia tekemään yhteis työtä, sillä se oli varsinainen vastarannan kiiski. Tässä kaikessa minua auttoivat Sini ja Saara, jotka olivat Alin alusta asti perus ratsastaneet. He ovat ehkä vieläkin ratsastuksellisesti taitavimpia ihmisiä keitä olen tavannut.
Pikku hiljaa yhteis työmme alkoi loistamaan ja sain hevosen maariteltua tekemään mitä ihmeellisempiä asioita.

Tämän kaiken työn jälkeen sain kuulla, että Ali laitetaan myyntiin. Minun oli ehdottomasti pakko saada se omaksi, mutta vastaan tuli suuri ongelma; onko perheelläni oikeasti varaa omaan hevoseen? Tätä laskellessa vanhempani viettivät useita unettomia öitä. Kaikki kulu arviot pitivät ottaa huomioon ja myös mahdolliset yllättävimmätkin menot. Kaiken pään raapimisen jälkeen he sanoivat, että meillä ei ole siihen varaa. Meillä ei ole varaa omaan hevoseen.

Sydämeni hakkasi vimmatusti ja itkin monta viikkoa, kun tajusin realiteetit. Alia oli jo käynyt muutama ihminen ihmettelemässä mutta mitään virallisia kauppoja ei kukaan ollut vielä hevosesta tehnyt. Aina Kouvolaan mennessä alkoi itkettää vieläkin enemmän, sillä tajusin että hevosta ei kohta enää ole.
Kun olimme sitten ratsastamassa kentällä Saaran kanssa, tuli Diana ajamasta ravihevosensa kanssa ja huikkasi tieltä "Tehdään ne paperit sitten illalla, mutta älä sano mitään, kun en ole vielä kertonut isännälle, että Ali on myyty" Tästä Saara sitten tokaisi että "Ei Michelan porukat sitten kertoneet sille vielä.."
Ilo oli niin suuri, että aloin itkemään aivan hirveästi. Hartain toiveeni tuli toteen vanhempieni suurella avustuksella ja minusta tuli hevosen omistaja 14 vuotiaana. Vanhempani olivat valehdelleet ja yrittänyt salata tämän asian joulu aattoon asti, mutta minua ei joululahjani aikaisempi paljastus haitannut. Päin vastoin, sillä jouluni oli vihdoin pelastettu.

Kesä 2009, Vuorelan talli